Robert Kirkman & Jay Bonansinga: The Walking Dead - Kuvernöörin nousu

eli zombinhampaita tuulilasin nurkassa.

 

Kirjan tiedot Risingshadow:n tietokannassa.

Robert Kirkmanin ja Jay Bonansingan yhteistyöstä syntynyt Kuvernöörin nousu olisi saattanut olla vain puolivillainen oheistuote Kirkmanin luomalle, viimeistään televisiosarjan myötä suuren yleisön saavuttaneelle The Walking Dead -tarinalle. Näin ei kuitenkaan ole, vaan Kuvernöörin nousu on verevästi kulkeva zombiromaani, joka kykenee saalistamaan lukijoita myös aivan omilla ansioillaan.

Kuvernöörin nousun tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen sarjakuvan alkua taustoittaen, kuinka Woodburyn pahamaineisesta "Kuvernööristä" tuli se mies, jona hänet olemme oppineet tuntemaan. Kirjaa voi suositella myös sellaisille zombeista kiinnostuneille henkilöille, joille The Walking Deadin maailma on ennestään tuntematon, sillä tämä romaani toimii hyvänä esiosana sarjakuvalle. Romaani ei ole häiritsevästi ristiriidassa myöskään televisiosarjan sisällön kanssa, vaikka kirjan jatko-osissa käynee väistämättä selväksi, että kyse on nimenomaan sarjakuvien eikä televisiosarjan tarinamaailmasta.

Tarinassa seurataan neljän miehen ja pienen tyttölapsen muodostaman ryhmän selviytymistä zombituhosta. Zombiepidemian saapumisesta henkilöhahmojen kotikulmille Yhdysvaltain Georgian Waynesboroon on kulunut aikaa vain muutamia päiviä, mutta maailma on käynyt jo varsin autioksi ja ankeaksi. Joukkio on lähtenyt matkaan hatarana määränpäänään Atlantan pakolaiskeskus, mutta ensisijaisesti he vain haluavat olla hengissä vielä huomennakin.

 

Zombeja ja toimintaa ei ole suinkaan koko ajan tarjolla, vaan tarinaa rytmittävät myös rauhallisemmat jaksot. Väkivallan ja toiminnan ohella romaanilla onkin sama vahvuus kuin sarjakuvilla ja mielestäni etenkin televisiosarjalla eli keskittyminen henkilöhahmoihin ja selviytyjäjoukon ryhmädynamiikkaan. Romaanissa tämä toimii jopa paremmin, sillä ryhmä on pieni ja tulee lukijalle läheiseksi. Päähenkilöinä ovat kaksi veljestä, Philip ja Brian Blake, joiden suhde on kutkuttavan kimurantti. Riuska pikkuveli Philip on joutunut pitämään hintelän ja aran isoveljensä puolia kouluajoista alkaen, eivätkä heidän välinsä ole alussa kovin läheiset. Veljeys ja yhdessä koettu zombiapokalypsi kuitenkin yhdistävät näitä kahta kovin erilaista miestä ja lukiessa saa vain arvailla, mitä kaikkea veljesrakkaus, riippuvuus ja anteeksianto lopulta kestävät. Veljesten väliset erot tulevat hyvin esille kummankin toimiessa ajoittain näkökulmahenkilönä.

 

Joukkion kiintopiste on Philipin tytär Penny, pieni sydäntenmurskaaja, jota miehet parhaan kykynsä mukaan hellästi varjelevat. Penny itse ei toimi lainkaan näkökulmahenkilönä, mikä on mielestäni kerronnan parhaita oivalluksia. Lukijalla ei siten ole pääsyä hiljaisen tytön sisäiseen maailmaan, vaan lukijan täytyy yhdessä aikuisten henkilöhahmojen kanssa olla huolissaan lapsesta ja pohtia, mitä tämä kaikesta tapahtuvasta mahtaa ajatella. Sillä: 

<< Tiensivuilla vilisi kauhuja, joita yhdenkään pienen tytön ei pitäisi koskaan todistaa.>>

Tarinan zombitekniset tiedot: zombit kävelevät, joskin ryömivät ilmeisen ripeästi, pyrkivät syömään ihmisiä ja kuolevat pääosumasta. Todellinen vaara syntyy zombin päästessä yllättämään tai useiden "murisevien unissakävelijöiden" kerääntyessä mittaamattoman suuriksi joukoiksi. Kirja ei ole yhtä systemaattinen esitys zombeista kuin esimerkiksi Max Brooksin Sukupolvi Z  (arvosteluni), sillä Kuvernöörin maailmassa jotkin elävät kuolleet esimerkiksi pelkäävät aseita. Jostain salaperäisestä syystä zombit myös heti muututtuaan homehtuvat ja alkavat haista pahalta... Tarinan näkökulma on tiukasti päähenkilöissä ja epidemian laajemmasta etenemisestä viestii vain autioitunut maisema ja hiljentyneet televisiokanavat. Alkuperältään vitsaus voi olla yhtä hyvin paholaisen juoni ihmissielujen turmioksi kuin mitä hyvänsä muutakin: henkilöhahmot eivät syitä tiedä eivätkä niistä ennätä piitata.

Tarina on hyvin väkivaltainen. Paikoin sisäelimiä, verta ja aivokudosta roiskuu jopa splatterin tyyliin näyttävästi:

 << Escaladen silpoessa ruumiita alkoi tuntua siltä, kuin sisälmykset sataisivat taivaista eivätkä renkaiden alta tai sivuilta tai etupuskurin suuresta säleiköstä. Kostea aines juovitti lasin yhä uudelleen ilotulitteiden räiskeellä. Eri sävyjen kaleidoskooppi ja ihmiskudoksen sateenkaarivärit – häränverenpunainen, limanvihreä, poltetun okran keltainen ja noenmusta – olivat lähes kauniita Philipin silmään.

 

Hän jyristeli kulman taakse ja törmäsi uuteen katua mittailevaan zombiporukkaan.

 

Oudointa olivat toistuvat samankaltaisten kudosten ja elinten välähdykset. Jotkut niistä olivat tunnistettavia, toiset eivät niinkään. Sisuskalut liihottelivat joka suuntaan, mäjähtivät tuulilasiin ja liukuivat pitkin konepeltiä. Pieniä hampaanpalasia kerääntyi välillä tuulilasinpyyhkimiin ja jotakin muuta, jotakin vaaleanpunaista, kuin pieniä kalanmätihelmiä, juuttui konepellin saumoihin. >>   (s. 137) 

Tunnelma on muutoinkin synkkä: jollei muuta, niin ulkona tihkuttaa vettä. Todellinen raakuus ei synny kuitenkaan zombikinkereistä, vaan ihmiset tekevät pahoja asioita myös toinen toisilleen. Joidenkin henkilöiden teot saivat tuntemaan inhoa ja jopa vihaa, mutta samalla myös surua heidän puolestaan. Paikoin kirja liikutti lähes kyyneliin asti. Tarinan kantavia teemoja onkin, kuinka ihmiset reagoivat heitä kohdanneeseen tuhoon ja maailmaan, josta järki on irtisanoutunut. Osa reagoi paremmin, osa pahemmin.

<< ”Ei täällä kuolleista ole harmia… vaan elävistä.” >> (s. 317)

Kirkman on kertonut ajattelevansa Kuvernööriä hahmona, jollaiseksi myös sarjakuvan protagonisti Rick Grimes olisi voinut kehittyä, mikäli asiat olisivat hänen osaltaan menneet toisin. Onkin ilmeistä, että jotkin asiat ovat kelle hyvänsä liian kauheita kohdattaviksi.

Synkkyyden vastapainoksi tarinassa pilkahtelee myös huumoria, eikä pieruvitseiltäkään vältytä. Maailmanlopun luomissa puitteissa on tilaa amerikkalaisen miehen unelmille. Esimerkiksi ajoneuvoiksi valikoituu luonnollisesti kotimaan rautaa: vuosimallin 2011 Platinum Cadillac Escalade sekä pari Harley-Davidsonia. Päähenkilöillä, noilla kunnollisilla Etelän asukeilla, on hetkittäin hauskaa päästessään naureskelemaan hienostoväen jälkeensä jättämille turhuuksille. Ilmeisesti henkilöt myös välillä puhuvat paikallisella murteella, vaikkei se suomennoksesta juurikaan välity. Muutoin pidän kirjan suomennoksesta, jossa on paljon nokkelia sanavalintoja. Kirjan kieli sinänsä ei ole sievimmästä päästä, vaan sisältää paljon esimerkiksi kiroilua ja suuraakkosilla huutamista, mutta sanat sopivat henkilöhahmojen suuhun: 

<< "Me selviämme tästä, mutta me selviämme tästä vain olemalla kamalampia hirviöitä kuin ne ovat! Tajuatko? Sääntöjä ei enää ole! Ei ole mitään filosofiaa, ei jaloutta, ei armoa. On vain me ja ne. Ja ainoa mitä ne haluavat tehdä, on syödä meidän sisuksemme! Joten meidän on vittu pakko syödä ne! Meidän pitää pureskella ne ja sylkeä ne ulos, jotta me selviämme tästä. Tai muuten ammun reiän tähän vitun sekaisin olevaan maailmaan! Tajuatko sinä, mitä minä sanon? TAJUATKO SINÄ MITÄ MINÄ SANON?" >>  (s. 116) 

Kuvernöörin nousu on kirjasarjan aloitusosa, mutta se toimii myös itsenäisenä teoksena. Kirjassa seurattu tarina saapuu lopussa eräänlaiselle päätepysäkille, vaikkei sarjakuvien aikajatkumoa vielä saavutetakaan. Romaani syventää The Walking Deadin Kuvernöörin hahmoa uskottavasti ja on lisäksi mukaansatempaavaa zombikauhua. Kuvernöörin nousu ei kenties tavoittelekaan mitään kaunokirjallisesti turhan kunnianhimoista, mutta lopputuloksena on tasapainoinen yhdistelmä veristä toimintaa ja traagista ihmiskuvausta ja juoni säilyy loppuun asti yllättävänä. 

 

 Alkuteos: The Walking Dead: Rise of the Governor (2011). 

 Suom. Marika Saastamoinen.  Like 2014. 361 s.
 

• Luettu helmikuussa 2014. 

Keskustelu Risingin foorumilla.



Arvosana: 4 / 5